28.9.10

Anna mun tulla kotiin



Mikä on tämä hiljaisuus ympärilläni... Ei kuulu meren jylinää, ei varisten rääkymistä, ei öisen rankkasateen  tuudittavaa pauhua, ei sandaalien läpsymisiä käytävillä, eikä bhajaneiden kuminaa hallilta, ei sirkkojen siritystä, ei pujakellojen kilinää, ei riittejä takavesien vastarannalta, ei malaymilaista pehmeää, lempeää puheensorinaa... ei kerta kaikkiaan mitään. On vain tyhjä hiljaisuus ja Olgan hento tuhina villapeiton mukassa.

Olen Suomessa. En voi uskoa että olen Suomessa. Tuntuu niin kuin olisin vieläkin täysin toisessa ulottuvuudessa. Istanbulissa Helsingin koneeseen vaihto meinasi saada aikaan pakoreaktion. Minä en nouse tuohon koneeseen. Otan seuraavan lennon takaisin Mumbaihin ja sieltä edelleen Cochiniin ja Amritapuriin. Tämä reissu ei voi jäädä tähän. Minä en voi palata Suomeen. En nyt. En nyt, kun vasta pääsin kuin pieni lapsi takaisin äidin syliin. En ollut vielä valmis irrottamaan otettani. Milloin olisin? Tarvitseeko minun olla? Enkö voisi vain jäädä ikuisesti sinne, missä sydämeni saa rauhan ja täydellisen täyttymyksen, sinne missä tavoitan autuuden ja ikuisen onnen? Silmät täyttyy kyynelistä, huokaan syvään ja katson kanssamatkustajiini. Luemme toistemme ajatuksia. Kaikkien silmistä huokuu sama ikävä.

Ehdimme olla perillä vain viikon. Amman kanssa aika kuitenkin katoaa. Se mikä normaalisti veisi ilmentyäkseen useamman viikon, tapahtuu Amman seurassa päivässä, tai jopa saman tien. Hänellä on jumalallinen tietoisuus, jonka avulla hän on joka paikassa yhtä aikaa. Häntä ei pysty selittää, hänet täytyy tuntea sydämellä. Jos kysyt, mitä viikon aikana tapahtui, voin luetella muutaman irrallisen ulkoisen asian, kuten että sain tehdä tuttuun tapaan pyykkisevaa, kävin antamassa prasadia, istuin meren äärellä kirjoittamassa ja kuvaamassa, kävin ihania keskusteluja ihmisten kanssa, joogasin öisin talomme 16. kerroksen parvekkeella meren jylistessä allani, istuin ja meditoin Amman seurassa niin paljon kuin vain mahdollista ja nautin, nautin, nautin.....

Mutta ne eivät kerro mitään. Se mitä siellä Oikeasti tapahtui, oli jotain ihan muuta. Ammalla on kyky nostaa vasanamme, ne puolet meistä pintaan, joita täytyy hioa tullaksemme täydellisiksi, jumalaisiksi timanteiksi. Amman luona tietoisuus tehostuu, joudut mukaan mielesi mereen, josta näet yhtäkkiä pienimmätkin laineet ja ihmettelet, että tälläinenkö minä todella olen, käyttäydynkö tosiaan näin, haluanko ihan totta reagoida asioihin tällä tavalla. Amma järjestää meidät tilanteisiin, joissa joudumme vastatusten egomme kanssa. Tulee konflikteja ihmisten kanssa, asiat eivät suju haluamallamme tavalla, vaan meiltä vaaditaan joustavuutta, luottamista, antautumista korkeamman ohjaukseen. Meitä vaaditaan olemaan tietoisia. Meitä haastetaan säilyttämään mielemme tyyneys silloinkin, kun ego kokee kolauksen. Mutta mitä saammekaan vastalahjaksi? Niin pyyteetöntä, täydellistä Rakkautta ja armoa, joita ei mikään mahti maailmassa pysty selittää. Se rakkaus on niin suurta, että sitä huomaa kerta kerran jälkeen pienenevänsä yhä enemmän ja enemmän, nöyrtyvänsä yhä syvemmin, ymmärtävänsä, että se mitä minä ymmärrän tästä maailmankaikkeudesta, ei ole mitään siihen verrattuna, miten todellinen mestari kaiken kokee. Se on täysin selitysten ja mielen tuolla puolen. Se vain on.

Sain seurata aivan lähietäisyydeltä sitä hämmästyttävää näytelmää, joka Amman ympärillä pyörii hetkestä toiseen. Amma ei vain halaa ihmisiä toisensa perään, vaan hän vastaa väsymättä ihmisten vaikeisiin, perustavanlaatuisiin kysymyksiin, pyyhkii kyyneleitä, ottaa välillä tiukan roolin "nuhdellakseen" jotakuta ja opastaakseen näin hellästi oikealle polulle, ja taas toisella hetkellä ilmentäen mitä rakkainta äitiä hoivaten pienen pientä intialaisvauvaa suukottaen ja siunaten hänet. Samalla Amman vieressä käy vuorotellen milloin Amman rakennuttaman yliopiston johtaja, milloin seuraavan avustuskohteen koordinoija, milloin swami, milloin mikäkin hahmo, jolle Amma antaa yksityiskohtaisia neuvoja, miten toimia. Tai joku tuo puhelimen, johon Amma antaa halatessaan nopeat, tehokkaat toimintaohjeet jälleen yhdelle taholle. Vaikka hän tekee miljoonaa asiaa yhtä aikaa, niin silti kukaan ei tunne jäävänsä vähemmälle huomiolle, päinvastoin, kaikki tuntevat saavansa ennemmän kuin melkein pystyvät edes vastaanottamaan. Sain istua hänen läheisyydessään joka päivä näitä tapahtumia seuraten, hänen suuruuttaan todistaen. Istuin ja itkin, tuntien sydänjuuriani myöten sen armon, mitä hän välittää ihmisille.

Sydämeni on taas pitkäksi aikaa ladattu äärimmilleen. En tiedä milloin tältä pilveltä laskeudun ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Sen näyttää aika. Sain myös aivan uskomattoman tilaisuuden laulaa Amman länsimaalaisen muusikkoryhmän kanssa Ammalle - jopa kahdesti. Se oli suuri siunaus, jota en unohda koskaan. Kiitos, kiitos, kiitos!

Nyt yritän mennä nukkumaan. Paleltaa, vaikka kävin saunassa. Ehdin jo tottua yli 30 asteen kuumuuteen sekä alati kosteisiin ja hikisiin vaatteisiin. Nauttimaan siitä, että minäkin - vilukissa - kerrankin tarkenen. Nyt palelen, vaikka olen kietoutunut kylpytakkiin, villasukkiin ja vilttiin. Totuin myös vielä toissa yönä jakamaan huoneeni kahden muun devoteen kanssa, nukahtamaan heidän turvallisiin uniääniinsä. Viime yön torkuin lentokoneessa tuudittavia bhajaneita kuunnellen. Mutta nyt olen yksin.

Enkä kuitenkaan ole. Vaan Amman kanssa. <3