Joulukonsertit on laulettu, ensimmäiset levybiisit purkitettu. Piparit ja joulutortut on leivottu, koti on saanut jouluasunsa, kuusi koristeltu, sänkyyn vaihdettu puhtaat lakanat ja joulusauna on korkattu. Kyllä se sieltä hiljalleen hiipii... joulumieli.
Tämä on ensimmäinen joulu viiteentoista vuoteen, kun ei tarvi matkustaa vähintään 300km joulunviettoon. Saan olla ihan omassa kodissani, käydä täältä huomenna äidin luona ja joulupäivänä isän luona, ja tulla yöksi omaan sänkyyn. On kyllä aika huippua! No, poikkeus oli viisi vuotta sitten hääpäivänä, kun mun ja ex-mieheni häät pidettiin jouluaattona meidän ihanassa kodissa. Se oli Elämäni Ihanin Jouluaatto. Ja siitä kahden päivän päästä tuli karmea tsunami-uutinen. Kyllä siinä hetken aikaa meni ihmetellessä, että onko tässä elämässä mitään järkeä. Tuntui maailman epäreiluimmalta, että me olimme juuri saaneet juhlia ihanaa asiaa, kun toisella puolella maapalloa menehtyy satoja tuhansia ihmishenkiä yhden hyökyaallon jaloissa. Siinä sai vähän elämään perspektiiviä kertaheitolla.
Tämä on ensimmäinen joulu viiteentoista vuoteen, kun ei tarvi matkustaa vähintään 300km joulunviettoon. Saan olla ihan omassa kodissani, käydä täältä huomenna äidin luona ja joulupäivänä isän luona, ja tulla yöksi omaan sänkyyn. On kyllä aika huippua! No, poikkeus oli viisi vuotta sitten hääpäivänä, kun mun ja ex-mieheni häät pidettiin jouluaattona meidän ihanassa kodissa. Se oli Elämäni Ihanin Jouluaatto. Ja siitä kahden päivän päästä tuli karmea tsunami-uutinen. Kyllä siinä hetken aikaa meni ihmetellessä, että onko tässä elämässä mitään järkeä. Tuntui maailman epäreiluimmalta, että me olimme juuri saaneet juhlia ihanaa asiaa, kun toisella puolella maapalloa menehtyy satoja tuhansia ihmishenkiä yhden hyökyaallon jaloissa. Siinä sai vähän elämään perspektiiviä kertaheitolla.
Nyt sitten tietenkin jälkeenpäin on kuullut tsunamista lisää itse paikan päällä. Hyökyaalto nimittäin iski myös sille rannalle, missä Amman ashrami on. Juttelin juuri lokakuussa siellä paikallisten suomalaisten kanssa siitä, mitä sielä käytännössä silloin tapahtui.. Amman päätemppeliin oli evakuoitu niin paljon ihmisiä kuin mahtuu, sinne oli tuotu jopa eläimiä. Oikein kunnon Nooan Arkki.... Ja kotimatkalla lentokoneessa luin Indian Times-lehdessä juuri ilmestynyttä juttua, jossa kerrottiin, mitä kaikkea Amma ja Amman seuraajat olivat ihan konkreettisesti paikan päällä tehneet. Amma oli ensimmäisten joukossa mm.toimittamassa sairaaloihin lääkkeitä ja ruokaa, rakentamassa kotinsa menettäneille ihmisille taloja, lahjoittamassa kalastajille uusia veneitä, rahoittamassa ihmisten koulutuksia ja antaen raha-apua kaiken menettäneille ihmisille. Ja apu jatkuu vielä tänäkin päivänä.
Nyt lokakuussa kävin ensimmäistä kertaa ashramin lähellä sijaitsevalla uimarannalla. Matka sinne taittui riksalla, ja mukanani oli muutama suomalainen, jotka ovat käyneet Amman luona jo kymmenisen vuotta. Siinä kun sitten ajelimme uimarannalle, niin he näyttivät mulle jokaisen talon, jonka Amma oli pelkästään sen lyhyen reitin varrella rakennuttanut tsunamista selvinneille. Saman reitin varrella oli myös muistomerkki 200.000 tsunamin uhrille. Siinäpä se sama lohduttomuus sitten vyöryi ylitseni, mitä viiden vuoden takaisen hääpäivänkin jälkeen. Huhhuh....
Tsunamin jälkeen rantaviiva on muokattu uudelleen. Sinne on rakennettu massiiviset kivivallit, joita tunnutaan kasvattavan koko ajan. Jo tänä aikana - tammi-lokakuun välillä - niitä oli levennetty huimasti. Hyvä niin.
Kaunis se on. Mun kotiranta. Mutta kyllä kun sen äärellä olen nyt yhteensä melkein kaksi kuukautta istunut, niin olen saanut todeta, että sen Voima on aivan valtava. Siinä tuntee itsensä NIIIIN pieneksi. Yöllä kun istuin aina asuinrakennukseni ylimmän kerroksen parvekkeella, rakastin vain kuunnella meren pauhua, se jylinä kuuluu kauas. Ja tuntuu niin kuin se tulisi jostain niin syvältä, että sitä ei ihmislapsi käsitä. Sen äärellä voi olla vain nöyrä.
Voiih, ikävä ja itku tulee taas. Eilen meinasin suurin piirtein kuolla ikävästä Amman luo. Alun perin haaveilin, että pääsisin sinne jouluksi. Nyt haaveilen, että pääsisin sinne tammikuussa. Kotiin.
Mutta nyt ollaan täälä Pohjanmaan kodissa. Ja tämä on ehdottomasti toiseksi paras vaihtoehto. Kaikkialla muualla asuessani aina oli ikävä jonnekin. Nyt kun asun täällä, niin ei ole enää ikävä minnekään Suomessa. On ihana asioida kylällä, kun ihmiset puhuu samaa kieltä. Kaikki on helppoa ja nopeaa. Ei tarvi odotella pysäkeillä ja tehdä kahden kilometrin matkaa pahimmillaan yli puoli tuntia, vaan kaikki on tässä käden ulottuvilla. Ja ihmisiin tulee myös pidettyä ihan eri tavalla yhteyttä. Helsingissä en koskaan nähnyt ketään, vaikka ystäviä on pitkin kaupunkia. Sielä kaikki jotenki vetäytyy niihin omiin koloihinsa ja kaikkien elämä on superaikataulutettua ja "tehokasta". Täälä voin huoletta pistäytyä vaikka veljeni luona kylässä milloin vain, huikkailla hyvät joulut tutulle yrittäjälle, joka paikassa palvelu on tosi sydämellistä, ja asiat sujuu vaivattomasti. Jengi on aitoa ja rehellistä, ihmiset Huomaavat Toisensa, juttelevat, nauravat, vääntävät vitsiä ja vaihtavat kuulumisia. Kumma juttu. Pikkupaikan iloja!
Mutta niin, se Joulu. Se on nyt tässä mun kanssa kynttilän loisteessa, villahuopaan kääriytyneenä. Puhelin on ollut äänettömällä eilisillasta lähtien. Olen järjestelmällisesti vapauttanut itseni kaikista työjuttuihin liittyvästä. Ensi viikolla käynnistyy Valon Siivillä-konsertit ja järjestelyt ovat vielä puoli tiessä, mutta nyt ei ole niiden asioiden aika. Olen luvannut itselleni pyhittää nämä neljä päivää vain olemiseen, itseni kuunteluun, kotini rakentamiseen, omien ihmisten kanssa olemiseen. Ja tähän mennessä olen onnistunut 100%:sti! Jeeh!
Mulle tää pienimuotoinen sisustaminenkin on niiiin suurta terapiaa. (Hihi, mun sisustusshoppailut suuntautuu nykyään Halpa-Halliin!!!!!! XDDDD) Silloin kun kädet käy, niin ajatus lentää vapaana. Ja silloin tulee yleensä ne suurimmat oivalluksetkin. Tänään tuossa jotain väkertäessä mietin, että miksi vieläkin tuli suru, kun kävin tänään lapsuudenkodissani. Tuleeko suru siitä, että on se päivä käsillä, kun meni itse naimisiin ja se liitto ei kestänytkään; siitä, että lapsuudenperheeni ei ole enää koossa; vai siitä että sitä lapsuudenjoulun tuntua ei ylipäätään enää voi saavuttaa? Muutaman kyyneleen siinä vieritin ja ryvin itsesäälissä. Kirosin mielessäni, että MILLOIN tämä loppuu??? Milloin hyvä Jumala sentään tämä kipu ja suru on käyty läpi???? Vaikka ihan oikeasti kaikki on niin hyvin sekä minulla, ex-miehelläni että omalla perheellänikin, niin MISTÄ nämä tunteet vieläkin kumpuaa???? Miksi tälläisiä asioita on ylipäätään pitänyt kokea??
Saunassa sitten pääsin jonkun vastauksen jäljille. En osaa selittää näitä millään muulla tavalla kuin sillä, että jokainen meistä peilaa toisistaan itseään. Ex-mieheni piti tulla elämääni, meillä piti olla meidän rankat jutut läpikäytävänä, että me olisimme nyt tällaisia mitä olemme. Emme olisi kasvaneet henkisesti näihin mittasuhteisiin ilman näitä kokemuksia. Olkoonkin, että olisin voinut kokea nämä asiat jonkun muunkin kanssa, koska joka tapauksessa tarvitsin nämä oppiläksyt: Omaksi Itseksi kasvamisen oppiläksyt. Mutta sitten tajusin, että ne eivät ole MITÄÄN muuta. Ne on vain läksyjä, ei ne ole mitään sellaista, mitä mun pitäisi loppuelämäni harmitellen kantaa mukanani, vaan mun täytyy oppia olemaan noista kokemuksista ja tunteista Kiitollinen! Minun on täytynyt käydä nuo koulut, että egoni kouliintuisi, sydämeni avautuisi ja tietoisuuteni laajentuisi. Ja jonain päivänä, kun olen tarpeeksi pitkällä tällä tiellä, en enää tunne kipua, en surua, en murhetta. Tunnen vain Rakkautta. Se on mun määränpää. Ha, toki siihen olotilaan saattaa mennä vielä useampi kokonainen elämä, mutta ainakin mä olen jo aloittanut ja mulla on siihen paras mahdollinen opettaja. Viimeisen vuoden aikana olen kokenut sisäisesti niin hurjia muutoksia, että tiedän olevani oikealla tiellä. Siitä suurin ja nöyrin kiitos kuuluu Ammalle, joka on avannut minussa portteja, joita en tiennyt vielä reilu vuosi sitten olevan olemassakaan.
Suurin ero vuoden takaiseen on rauhoittuneempi mieli, kielteisten ja negatiivisten reaktioiden väheneminen, harkitsevaisuuden, suvaitsevaisuuden ja onnellisuuden lisääntyminen, intuition, sisäisen johdatuksen vahvistuminen, oman äänen ja elämäntyylin löytyminen. Toki vielä tulee tilanteita, kun tulinen pohojalaanen leimahtaa ilmiliekkeihin, mutta osaan jo paremmin pysytellä silloin omassa keskuksessani ja käsitellä niitä kuin ohimenevinä aaltoina, en ole tarttumassa enää aivan joka tuulenpuuskaan. Mutta kyllä heti saan tuntea nahoissani, jos erehdyn pitämään jonkun muun totuutta omanani. Silloin tulee ongelmia! Kun kenenkään muun Polkua ei voi kulkea. Se ei tarkoita sitä, että toimisi itsekkäästi kyynärpäätekniikkaa käyttäen, vaan sitä, että kuulee ja näkee muut ympärillään, ja toimii parhaalla mahdollisella tavalla Kaikkien hyväksi, omia rajojaan kunnioittaen. Ja samalla paradoksaalisesti muistaen, että rajojahan ei ole! Ainoastaan meidän mielemme, egomme yrittää meitä ruoskia, pitää sydäntämme ohjaksissaan, koska egoa itseään ohjaa pelko. Mutta voimme aina valintatilanteen tullen miettiä, että kumpaan pohjautuen olemme nyt tekemässä valintaa, pelkoon pohjautuen vai rakkauteen pohjautuen. Sydän, sisäinen ääni kyllä reagoi välittömästi ja kertoo Totuuden. Jos se tuntuu pistona sydämessä, valintaa on ohjaamassa Pelko. Jos se taas tuntuu lämpimänä ailahduksena, levollisuutena ja hyvänä olona sydämessä, valintaa on ohjaamassa Rakkaus. Siinä on Totuus.
Kauneinta Jouluyötä, valoisaa ja siunattua Joulua!
Enkelein,
Enkelein,
Deepthi
